Ruostuuhan rautakin

Viikko on vierähtänyt taas sateen ja paisteen vaihdellessa. Olen punnertanut romaanikäsikirjoituksen kanssa, siivonnut, laitellut ruokaa, tehnyt käsitöitä, kitkenyt kasvimaata valmistellen sipulien istutusta, auttanut metsätöissä, ollut vanhuksenvahtina ja rapsutellut selälleen heittäytyvää koiraa ja siivonnut vielä lisää isossa talossa. Elämäntahti on rauhallinen, vaikka tekemistä on niin paljon, ettei paljoa pysähtyä ehdi. Mietin millaista oli ennen kun oli kesälomat ja lomamatkat ja ties mitä. Se oli erilaista elämää. Ajattelen, että nykyisellä elämäntavalla elän todennäköisesti pidempään ja terveempänä kuin jos olisin jäänyt entiseen elämääni. Toivottavasti. Pidän tästä elämästä, vaikkei tämä aina helppoa ruusuilla tanssimista olekaan.

Jotkut tuttuni ovat ihmetelleet, miten on mahdollista elää saman katon alla anoppikokelaan (tätini käyttämä termi) kanssa. Suomessa ei sellaista vaihtoehtoa moni harkitsisi viittä sekuntia kauempaa. Sikäläiseen kulttuuriin ei vaan enää kuulu, että useampia sukupolvia asuu saman katon alla. Ihmiset ovat itsenäisempiä, itsellisempiä ja joskus myös vähän itsekkäämpiä. Eikä kukaan halua olla vaivaksi toiselle, edes omille lapsilleen. Sekään ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Jokainen pitää itsestään huolta niin kauan kuin kykenee ja sen jälkeen yhteiskunta astuu kehiin.

Portugalissa on kuitenkin toisin. Sosiaaliset turvaverkot ovat yhä olemassa. Kadun toisella puolella asuu yhdessä talossa leskirouva, naapurissa poika perheineen. Rouva saattaa pienen pojantyttärensä koulubussille joka aamu ja on loppupäivästä vastassa, kun bussi tipauttaa lapsen kyydistä. Monet vanhukset elävät kotona vaikka olisivat vuoteenomia. Vaihtoehtoja ei välttämättä ole, eikä niitä ole osattu kaivatakaan. Ei, ei täällä tunneta sellaista asiaa kuin ”kotihoidontuki”, mutta joitakin helpotuksia vakavasti sairaat saavat, mm. alemman veron eläketulosta.

Kylä järjestää eläkeläisille myös erilaista toimintaa: jumppatunnin, matkan kaupunkiin uimahalliin kerran viikossa jne. Naapurin virkeä leskirouva osallistuu niihin. Eräs toinen, dementoitunut vanhus on arkisin vanhainkodin ”päiväkerhossa”, mistä hän saa illaksi keittoruuan mukaan kotiin. Kylä hoitaa tarvittavat kuljetukset, myös koululaisille, omalla pikkubussillaan. Vielä toistaiseksi on ollut varoja järjestää em. palvelut kyläläisille.

Vanhainkodeilla ei ole täällä yhtään sen parempi maine kuin Suomessakaan. Samaan aikaan kun Suomessa uutisoitiin puutteista suomalaisissa vanhainkodeissa, täällä oli uutisissa ihan samat aiheet, eri kielellä vaan. Julkisuudessa on tietysti tuotu esiin räikeät epäkohdat – ei se tarkoita sitä, että kaikki vanhainkodit olisivat kurjia paikkoja. Vaan eipä taida kenelläkään olla kiire muuttaa sellaiseen, jos vain kotona pärjää.

Me huolehdimme vanhuksesta, joka ei enää pärjää yksin. En väitä, että meillä olisi aina helppoa ja harmonista. Kommunikointi vieraalla kielellä ei ole yksinkertaista ikäihmisen kanssa, jolla on valikoivan kuulon lisäksi valikoiva muisti, eikä minunkaan puhetta ole aina helppo ymmärtää. Carlos tulkkaa tarvittaessa aina kun on paikalla. Hän on meidän portugali-portugali -simultaanitulkkimme.

Niin pahalta kuin tuntuukin sanoa näin, niin ymmärrän jossain määrin sen, että vanhukset pidetään aloillaan rauhoittavilla lääkkeillä ja unilääkkeillä. Kun omassa kotona on vanhus, joka vaeltelee rappusissa yöt pitkät huoneensa ja keittiön väliä, kompastelee ja kaatuilee, ja on vain ajan kysymys milloin jokin luu murtuu, niin tekee mieli pyytää lääkäriltä vahvemmat unilääkkeet, että vanhus pysyisi sängyssään. Yritän laittaa niin tuhdit yöeväät, että niillä varmasti pärjäisi aamuun asti, eikä keittiöön tarvitsisi lähteä. 

Asuttuani monta vuotta yksin minun on vaikea sulattaa sitä, että esimerkiksi keittiössä tavarat saavat jalat alleen, ja kääntäessäni hetkeksi selkääni ne ovat siirtyneet paikasta A paikkaan B. Opettelen sietämään sitä. Olen niin pitkäpinnainen ihminen, että itseänikin kyllästyttää, mutta kun proput kärähtävät, kärähtävät ne kunnolla. Mutta myrskyn jälkeen on aina tyyntä ja jaksan taas selittää saman asian sadanteen kertaan. Kyllä minullekin joutuu joitain uusia sanoja selittämään useamman kerran. Ei kukaan ole toista parempi.

Eilen illallisen aikana katsoimme uutislähetystä. Siellä näytettiin Barack Obamaa ja selitettiin jotain, en muista mitä. Kuvassa vilahti pitkähiuksinen, hyvin vaalea nainen. Vanharouva tokaisi ponnekkaasti ”uma russa” (russa = venäläisnainen). Minä heti ihmettelemään, että mistä hän päätteli naisen olevan venäläinen. Nainenhan vain vilahti kuvassa. Minulle selitettiin, nauraen, että portugaliksi ’russa/russo’ tarkoittaa vaaleaa. Sillä ei ole mitään tekemistä venäläisyyden kanssa.

Huh, ja minä kun olin ollut vähän hämmennyksissäni, kun joku joskus kutsui minua ”venäläiseksi” eli russaksi.

Vaikken ole täyttänyt vielä edes viittäkymmentä, mietin joskus jo vanhuuttani. Ruostuuhan rautakin, ja maalit rapisee. Olen jollain tasolla varautunut, on eläkevakuutus ja taloudelliset asiat jollain tavalla mietittynä. Kai sitä jotenkin pärjää. Minulla ei ole lapsia, jotka katsoisivat vähän perääni kun hapset harmaantuvat eikä jalka enää nouse entiseen malliin. Jos nyt edes siihen asti selviän näillä geeneillä. En ole siitä kovin huolissani. Ne ovat asioita, joihin voimme jossain määrin vaikuttaa, mutta emme voi valita. Kunhan me pidämme huolta omasta elämästämme, kyllä elämä pitää huolta myös meistä. 

Tosilyhyt portugalin kielikurssi, osa 2

Tuhottoman tulisia. 

Lupailin jatkoa tosilyhyelle portugalin kielen kurssille. Tässä se tulee. Nyt perehdymme hyvin pintaliitopuolisesti ruokasanastoon. Näillä eväillä varustettuna rohkenee jo tutustua turistiseutujenkin ulkopuoliseen ravintolatarjontaan.

Taannoisilla Espanjan matkoilla pyrin etukäteen pänttäämään espanjaksi ne ruokalajit, joita olisi hyvä vältellä. Pässinkivekset, ankeriaanpoikaset eivätkä ylipäätänsä minkään elukan sisuskalut kuulu suosikkiruokiini. Portugalissa olen ollut huolettomammin, vaikka täällä syödään kutakuinkin kaikkea mitä kasvi- ja eläinkunnasta irti lähtee. Joskus en tiedä enkä edes halua tietää mitä lautasella on. Melkein kaikkea olen valmis kokeilemaan. Joidenkin ruokien nimet ovat harhaanjohtavia, hyvin kuvaavia tai suorastaan ruokahalun ryövääviä, mutta ei pidä antaa sen olla esteenä kulinaristisissa seikkailuissa. Tässä joitakin esimerkkejä:

Kuivamuonaa kalatorilla. 

Prego no prato – Naula lautasella (naudanpihvi, paistettu kananmuna ja ranskalaisia perunoita)

Pica pau – erilaisia lihapaloja, jotka syödään yleensä coctail-tikulla (picar = nokkia, pau = tikku)

Frango piri piri – ei piristettyä kanaa vaan chilikanaa

Baba de camelo – Kamelin kuola (toffeevanukkaan tyyppinen jälkiruoka, namia)

Punheta de bacalhau – Turskan tumputus (turskaa sipulin ja oliiviöljyn kanssa)

Peixe espada, Madeiran erikoisuus

Jotkut ruokalajit voivat olla suomalaisille makunystyröille hiukan haastavia, mutta kuuluvat perinneherkkuihin:

Arroz de pica no chão tai cabidela – kanaa, riisiä ja kananverta, suklaanruskea ruoka, tehdään yleensä maalaiskanasta, joka nokkii (picar) jyviä maasta (chão)

Orelheira – marinoitua, paloiteltua possun korvaa, mukavan sitkasta, sanovat 

Moelas de frango – kananmassua maukkaassa kastikkeessa

Polvo grelhado – grillattuja mustekalan isoja lonkeroita imukuppeineen päivineen – monen mieliherkku

Tripas – jauhoilla täytettyjä, öljyssä paistettuja suolia, portolaisten ikisuosikki eikä muuten yhtään niin vaikeaa niellä kuin mitä luulisi

Jos matkallaan haluaa pelata varman päälle ja välttyä yllätyksiltä lautasella, voi lähteä liikkeelle vaikka seuraavista perusruuista:

Bife grelhado – grillipihvi

Hedelmätarjontaa Funchalin torilla.

Peixe grelhado  – grillattua kalaa, lajeja löytyy runsaammin kuin Suomesta mutta on myös kotoisan tuttua Norjan lohta (salmão). Yleisimpiä kaloja ovat dourada (kulta-ahven), robalo (meriahven), linguado (meriantura), mutta kalaravintoloissa löytyy vaihteleva valikoima harvinaisempiakin herkkuja, erilaisia äyriäisiä ja nahkiaisia myöten.

Frango no churrasco – grillattua kanaa

Arroz de marisco – äyriäisriisi, klassikko

Lasagna – lasagne (yllätys yllätys)

Yritän muistella mieleen painuneita ravintola-aterioita. Joskus mieleen jää miljöö enemmän kuin itse ruoka. Angeirasin kalastajakylässä, täältä muutaman kilometrin päässä, on pikkuruinen ravintola, jossa on pöytiä kaltevalla kujalla, kahden talon välissä. Lähimmät kalastajaveneet ovat sadan metrin päässä, ja kissat pyörivät jaloissa. Kalat grillataan hehkuvilla hiilillä kadun varressa olevassa grillissä. Ravintola on niin suosittu, että viikonloppuiltaisin asiakkaita kertyy jonoksi asti. Siellä syödään kalaa. Tuoretta kalaa. 

Meksikolainen 'hombre'
esittelee ruokalistaa.

Lissabonissa käydessäni illastan aina samassa ravintolassa Restauradores-ravintolakadulla, syön siellä Caril de gambas, jättikatkarapuja currykastikkeessa. Henkilökunta on jo tullut tutuksi. Kerran hiljaisena talvi-iltana rehevä kapverdeläinen kokki tuli syömään iltapalansa samaan pöytään kanssani. Piti minulle seuraa tarjoilijoiden kanssa. 

Bife na pedra, tulikuumalla kivellä pöydässä itse paistettu naudanliha – kahdesti olen syönyt sitä, molemmilla kerroilla pienten kylien isoissa ravintoloissa. Toinen niistä oli huoltoaseman yhteydessä. Vila do Conden vanhassa kaupunginosassa on pieni ravintola, jonka tapakset, petiscos, vievät nälän ja pitkälle. Azoreilla, Ponta Delgadasssa paistettiin isoja pihvejä kokonaisten, kuorimattomien valkosipulinkynsien kanssa, ja pannun on täytynyt olla tosi kuuma. Liha ei voi olla yksinkertaisemmin, eikä paremmin laitettu. Ja tietenkin vielä sardinhas, sardiinit. Mitä olisi Portugali ilman sardiineja? Kuin härkä ilman sarvia. Porto ilman Douro-jokea. Auringonlasku ilman aurinkoa. 

Eipä unohdeta ruokajuomia. Vinho tinto (laus. vinju tintu) on punaista ja vinho branco valkoista viiniä. Yllättäen vinho verde ei ole vihreää. Se on nuorta, kypsyttämätöntä viiniä. Se voi siis olla myös punaista. Veden tilaaminen on monimutkaisempaa kuin viinin pyytäminen. Agua on vettä, ihan helppoa, mutta vielä pitää valita haluaako kylmää (fresca) vai huoneenlämpöistä (natural), hiilihapollista (com gas) vai ei (sem gas). Jos olutta tekee mieli, voi pyytää finon (pieni olut pohjoisessa) tai imperialin (pieni olut Lissabonissa). Jos haluaa ison oluen, niin pitää kai pyytää cervejaa (en ole kokeillut). 

Kalakauppa kadunkulmassa.

Näiden perustermien turvin voi huoletta suunnata portugalilaiseen ravintolaan. Kiireisimpien turistialueiden ulkopuolella matkailija saa kokemukseni mukaan poikkeuksetta lämpimän vastaanoton. Pääsääntöisesti ruoka on maukasta, joskin joskus nykysuomalaiseen makuun aika yksinkertaista, konstailematonta. Kastikkeita ja krumeluureja ei pahemmin harrasteta, sillä hyvien raaka-aineiden makua ei haluta peittää. Annokset ovat joskus järkyttävän isoja, hinnat silti pieniä. 

Portugalin monipuoliseen viini- ja ruokakulttuuriin pääsee tutustumaan vaivattomasti esimerkiksi JS Travelin järjestämällä teemamatkalla toukokuussa. Tarkemmat tiedot jstravel.fi. Luvassa on varmasti ravintoa kaikille aisteille. Tulen olemaan mukana matkan Porton osuudella.

Voisin jatkaa tästä aiheesta sivutolkulla, mutta pakko lopettaa, sillä massu murisee ja vesi kohosi kielelle. Tämän illan menussa on Arroz de tamboril, merikrottiriisiä. Kala on oikea rumilus. Lättänä, leveäsuinen, hurjahampainen sekä limainen. Mutta kuulemma herkullinen. Voin ruksata kokeilluksi taas yhden kalalajin lisää. 

Perinteisiä kalastajaveneitä, Aveiro.

Älä mene metsään sunnuntaina

Muutama vuosi sitten, asuessani Portugalissa ensimmäistä kertaa, kävin sisämaassa ajelulla yhden ystäväni kanssa. Pysähdyimme vuorenrinteelle katselemaan alhaalla laaksossa olevaa pikkukylää. Kaukaa kantautuivat ne kylille tyypilliset äänet: kirkonkellot, kukot ja traktorit. Ihastelin ystävälleni, että siellä on varmaan hyvä asua. Hän totesi aika lakonisesti, että ei noissa sisämaan kylissä välttämättä ole niin idyllistä kuin kuvittelisi. Ne olivat pitkään liki täysin eristyksissä muusta maailmasta. Toisin sanoen puolisot on otettu samasta kylästä, samasta suvustakin. Ennen pitkää sillä on seurauksensa.

Näkyykö metsää puilta?

Olen kuullut kahdesta tapauksesta, vuosien takaa, että vanhemmat olivat yrittäneet pakottaa lapsensa naimisiin serkkunsa kanssa. Molemmissa tapauksissa lapsi oli päätynyt päättämään päivänsä.

Tosin täällä käsite ”serkku” on paljon laajempi kuin Suomessa. Kutakuinkin jokainen kaukaista sukua oleva on serkku. Kesällä kävimme yhdessä tämän kylän kahviloista. Kahvilanpitäjä sanoi olevansa Carlosin serkku ja kertoi pitkät selitykset siitä, että mitä kautta. Ihmettelimme, että miten hän ylipäätänsä tunnisti Carlosin. Sana oli kai kylällä kiirinyt. Siellä sun täällä jossain talossa asuu serkkuja tai kadulla kävelee vastaan serkkuja. Ja minä kun luulin, että minulla on iso suku.

Loppukesällä innostuin poimimaan karhunvatukoita. Mehevimmät mustat herkut kasvoivat erään hiljaisen metsätien varrella, tässä ihan lähellä. Sanoin, että sinnehän voin mennä yksinkin, kävellen, ettei tarvitse aina kuskata. ”Älä mene yksin sinne”, sanoi Carlos. ”Liikkeellä on kaikenlaisia tolloja, tolos.” En kysynyt tarkemmin mitä hän tarkoitti, mutta arvasin kyllä. Jotkut elävät vielä eri vuosituhannella ja suhtautuvat naisiin lähinnä esineinä tai hyödykkeinä. Jotkut miehet ajattelevat, että nainen on miehen käytettävissä jos mies niin haluaa. Jotkut ovat vielä sitä mieltä, että vaimo on miehen omaisuutta. Käsitysjäänteitä aiemmilta ajoilta. Suomalaisen silmissä hyvin vieraita. 

Korkkitammen karhea iho. 

Läheisessä talossa asuu 14-vuotias nuorukainen. Miten tämän nyt sanoisi hyväksyttävällä tavalla – no, pojan älykkyys ja sosiaaliset taidot eivät ole sillä tasolla kuin mitä sen ikäisellä lapsella olettaisi olevan. Hän puhuu, paljon, mutta jostain näkee että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Hän käy koulua, siis silloin kun viitsii. Ihan tavallista koulua. 

Kesällä, kun niitin heinää vuohille, poika tuli joskus juttelemaan. Ajattelin, että kivaa, poika ei ujostele vierasmaalaista naista ja kivaa, saan uusia tuttavuuksia. Mutta kun poika alkoi kehua minua sympaattiseksi ja kauniiksi (huom. en ollut käynyt suihkussa enkä laittanut tukkaani vielä sinä aamuna, vaan olin likainen ja hikinen heinätöistä) ja pyysi suukkoa, niin kylältä kuuluvien kirkonkellojen lisäksi kuulin hälytyskellojen kilinää takaraivossani. Tuli kiire takaisin talolle.

Eräänä sunnuntaiaamuna poika tuli pellon laidalle aseen kanssa. Ilmakivääri, metsästyskivääri, mikä lie. En minä niitä tunne. Pitkä piippu siinä oli ja puinen perä. Hän sanoi, ettei se ole ladattu. Hän oli kuullut läheisestä metsästä samat laukaukset kuin minäkin. Gaia oli lähtenyt juoksemaan metsää kohti, ja hädissäni juoksin sen perässä, sain sen onneksi palaamaan takaisin pellolle. Poika tuli paikalle ja kertoi innoissaan siitä, kun oli ampunut pieniä kaneja jonkun kanssa. Halusin sulkea korvani. Hän osoitti koiraa aseella. Kielsin häntä tekemästä niin, en vain vihaisena vaan myös säikähtäneenä. Tuli taas kiire takaisin talolle. Poika tarjoutui kantamaan heinäsäkit vuohien ja lampaiden aitaukselle.

Satumetsä, Guimarães. 

Jos toinen ei ole täysin vastuussa tekemisistään tai sanomisistaan, niin onko oikeus olla hänelle vihainen? Missä menee raja? Saahan lievästi kehitysvammaiselta tai vajailla sosiaalisilla taidoilla varustetulta lapselta odottaa, että hän tottelee aikuista joka kieltää tekemästä jotain? Jos hän ei tottele, saako suuttua? Eräiden tapahtumien jälkeen en jää enää juttelemaan pojan kanssa kun hän tulee kadulla tai peltotiellä vastaan. Olen pahoillani kun näin on, mutta vaisto kehottaa varomaan.

Torstait ja sunnuntait ovat sallittuja metsästyspäiviä. Kirkoilta kuuluvat paukkuraketit eivät ole ainoita sunnuntaiaamun pamautuksia. Laukauksia kuuluu, kanirassuja kuolee. Metsästäjät hakevat tähtäimiinsä myös peltopyitä ja kyyhkysiä, jossain päin villisikojakin. Metsään ei tee mieli päiväkävelylle laukausten kaikuessa ilmassa. Carlos kielsi minua ykskantaan menemästä metsään koskaan yksin. Niiden tollojen takia. Uskon häntä suosiolla.

Käkkyräkoivu Caramulossa.

Kylän kaduilla voin kuitenkin kulkea Gaian kanssa. Ei täällä periaatteessa vaarallista ole, mutta talouskriisin myötä rikollisuus on lisääntynyt sen verran paljon, että on huolettomampaa kulkea kameran kanssa kun mukana on henkivartija, guarda-costas (”selänvartija”). Gaialla pistää kulmahammas näkyviin huulten välistä, ihan kuin se näyttäisi puolittain hampaitaan. Ihmiset kysyvätkin aina aluksi, tekeekö se pahaa. Ei tee. Mutta jos sitä alkaa rapsuttamaan, se ei anna lopettaa. Siitä varoittelen potentiaalisia rapsuttajia. 

Jonain kuivana päivänä – ei kuitenkaan torstaina eikä sunnuntaina – täytyy lähteä käymään omassa metsässä. Viime kerralla sieltä löytyi laakeripuu piikkipensaspöheikön takaa. Laakerinlehdet antavat lula-mustekalamuhennokselle oivan maun ja sopivat myös lihapatoihin. Jos piikkipensaan läpi löytyy tie puulle, olemme jatkossa omavaraisia laakerinlehtien suhteen, ja niitä riittänee tuomisiksi seuraavalle Suomen reissullekin. 

Huomenna ei metsään ole asiaa, vaikka onkin perjantai. Nyt on vielä hiljaista ja tyyntä, mutta huomispäiväksi on luvattu kovaa tuulta ja rankkaa sadetta. Tänäänkin satoi rakeita. Päivät ovat jo pidentyneet selvästi, mutta talven selkä ei ole vielä taittunut. 

Ensimmäisessä kuvassa eukalyptuksen vanhan kuoren alta paljastunutta uutta pintaa. Talvisin ne kuoriutuvat ja ikään kuin luovat uuden nahan. 

Toukopäivä tammikuussa

Muuri päivänpaisteessa. 

Tykkään tilastoista. Ne ovat jotenkin niin säntillisen systemaattisia. Ja ne kertovat kiinnostavia asioita. 

Googlen Blogger-työkalu tarjoaa bloginpitäjälle tilastotietoja muun muassa sivustolla vierailukerroista ja lukijoiden sijaintimaista. Viimeisen vuoden aikana Irtiotto-blogissa Suomi ja Portugali ovat olleet tietenkin kävijälistan kärkipäässä, mutta lukijoita on käynyt niinkin eksoottisista paikoista kuin Pakistan, Kiina, Etelä-Korea, Thaimaa, Afganistan. Joskus voin veikata, että joku jossain päin maailmaa matkusteleva kaverini käy reissullaan lukemassa blogia. Maailma on nykyään pieni paikka.  

Tilastot kertovat myös mitä kautta sivustolle on päädytty ja millaisilla hakusanoilla on googletettu. Portugalin kielestä on moni hakenut tietoa, joten ihan lähiviikkoina laitan jatkoa Tosilyhyelle portugalin kielen oppimäärälle, jonka ensimmäinen osa löytyy marraskuulta 2012.

Viimeisen viikon aikana hakuja on tehty myös sanoilla ”rassukka nainen” ja ”naista lypsetään ja laitetaan imukupit”. Tilasto ei kerro, onko haut suorittanut sama henkilö. Katolisista hautajaisista tietoa hakeva on myös päätynyt blogiini muutaman kerran. Kerron niistä lisää jos joskus tulee sellainen tilanne, että osallistun sellaisiin itsekin. Toivottavasti sellaista ei ihan pian tapahdu.

Lupasin kertoa miten puutarhassa temmeltäneen myyrän kanssa asiat etenevät. Aikansa se kaiveli kuoppia, tai tunneleita, ja sokeana suunnisti hyasintinsipulista iiriksenmukulaan, kiertäen kaukaa narsissit ja liljat. Gaia-koira kaiveli myös kuoppia nurmikolle, mistä Carlos oli aika äkäinen. Kunnes eräänä iltana myyrä löytyi Gaian petin vierestä, koivet kohti kattoa, hengetönnä. Gaia heilutteli häntää ja hymyili voittajan hymyä. Olisiko niin että risteyttämällä rottweiler ja bokseri saatiin ihan uusi laji, myyräkoira? Gaia sai myyrän metsästyksestä palkkioksi ison luun ja hurjasti taputuksia.

Uusia kumpuja ei ole pihalle ilmaantunut, joten ehkä voin vihdoin rohkaistua ja ostaa huomisella torireissulla tulppaaninmukuloita.

Unohtuneita rypäleitä.

Myyrän poistuttua joukoista olemme saaneet muita kotieläimiä. Pienestä, kosteasta varastohuoneesta, jossa säilytän hillopurkkeja, löytyi kaksi pikku sammakkoa. Eilen niiden seuraan liittyi kolmas. Ehdotin Carlosille, että tekisimme puutarhaan pienen lammen ja hankkisimme sinne sellaisen kivan kurnuttavan sammakon. ”Caramba!”, hän huudahti. ”Eihän silloin saa kukaan nukuttua öisin!”

Yövyin joskus vuosia sitten maatilalla Andalusiassa. Siellä yön tullen sammakot kurnuttivat, hekottivat, haukkuivat kuin pienet koirat. Pihalla kasvoi valtavankokoinen palmu, jonka tilan englantilainen omistajapariskunta kertoi olevan vain kymmenisen vuotta vanha. Yhdessä puussa pyöritteli illan tullen päitään pieniä pöllöjä. Jo silloin mielessä alkoi kyteä ajatus elämänmuutoksesta, irtiotosta. 

Carlos on myötäillyt montaa toivettani. ”Ettei sinulta mitään puutu”, hän sanoo. Mutta kun ehdotin viiniköynnösten istuttamista puutarhaan, ihan että vaikka saataisiin syöntirypäleet omiin tarpeisiin, hän puisteli päätään. ”Niissä on hirveästi työtä. Sitä paitsi tällä seudulla kasvatettu viini ei ole mistään kotoisin.” Tilalla on ennen ollut viiniköynnöksiä, pihalla, pihan ulkopuolella ja pitkin pellonviertä. Vanhasta vintiltä löytyneestä ilmavalokuvasta näkyy kaikki. Pihalta ja piharakennuksesta löytyi vielä viininvalmistukseen käytettyjä välineitä ja madonsyömiä viinitynnyreitä. Se oli joskus isoisän aikoihin. Paikassa, jossa nyt istun, oli ennen viinikellari. Nyt se on osa olohuonetta. 

Vanhan talon vanha seinä ja ikkuna, joka on nähnyt
kaiken mitä kadulla on kulkenut.

Kaupunkireissun yhteydessä pitäisi käydä verotoimistossakin. Ei yhtään tee mieli. Maasta riippumatta verotoimisto lienee paikka, jonne kukaan ei mene mielellään. Jo ennen kuin oven avaa, nousevat hiukset niskassa pystyyn, hartiat kyyristyvät ihan itsestään ja pää painuu alas, ja alta kulmain sitä luimistelee verovirkailijoita. Ei minulla muuta asiaa sinne ole kuin osoitteenmuutos, mutta kun tiedän, että se olisi pitänyt tehdä seitsemän päivän sisällä muutosta, muuten voivat räpsäistä minulle sakot. En vaan ole voinut tehdä ilmoitusta aiemmin, sillä vasta nyt sain ensimmäisen laskun, jolla voin todentaa asuvani tässä osoitteessa. Verovirkailija kun ei usko minun viatonta naamaani ja vilpitöntä sanaani. Huonolla tuurilla joudun vielä sen sitruunan syöneen tihrusilmäisen virkailijan kynsiin, joka aiemmilla kerroilla on liki huutanut minulle. Ei taida tykätä naisista, tai ei ainakaan ulkomaalaisista naisista.

No, se on vasta huomenna, amanhã, tai ehkä vasta ensi viikolla, jos huomenna toripäivänä on verotoimistossa mahdoton jono. 

Tänään oli aivan ihana ilma, kuin toukokuinen päivä Suomessa. Vuoden ensimmäinen kaunis päivä, totesi eräs nainen, joka alkoi juttusille kun olin kävelyllä Gaian kanssa. Vuoden ensimmäinen kesäpäivä, sanoisin minä. Nainen kertoi, että hänellä on kolme koiraa ja kaksitoista kissaa, samalla kun viikkasi villasukkia. Kesäsäilöön kenties? Pesin viisi koneellista pyykkiä, ja osa niistä ehti jopa kuivua päivän aikana. Ripustellessani niitä kuivumaan piti availla villatakkia, kun tuli kuuma. Kärpäset lentelivät sisään keittiön avoimesta ovesta ja naapuruston kukot kiekuivat rinnat röyheinä. Äskettäin ostamani neulemekko lyheni pihan poikki kävellessä minihameeksi, kuten Carlos huomautti. Alla oli sentään paksut talvisukkahousut. Voidaanko jo julistaa kesä? Por favor? 

Kuvittele linnunlaulua, auringonpaistetta,
kostealta mullalta tuoksuva pelto... 

Tätä kirjoittaessa kadulta kuuluu kovaa rummun kuminaa, hiljaista helinää ja laulua. Ryhmä ihmisiä kiertää laulamassa janeiras-lauluja, keräten samalla rahaa. Perinne liittyy jotenkin loppiaiseen, dia dos reis, ”kuninkaiden päivä”, jota vietettiin sunnuntaina. Nyt on joulu pistetty pulkkaan, vai pitäisikö sanoa pukin rekeen, ja koristeet voi kerätä pois. Vajaan kahdentoista kuukauden kuluttua otetaan uusiksi. 

Kuvat ovat tämänpäiväisen kävelyretken satoa. Uudenvuoden kolmastoista toive, pilvetön taivas, toteutui näin pian. 

Kaksitoista rusinaa

Lasit huurussa.

Vanha vuosi lähti lipettiin kovan mekastuksen saattelemana. Keskiyön aikaan talomme vierestä kuului melua ja pauketta, avasimme ikkunan ja näimme naapureita kuohuviinipullojen ja metsästysaseiden kanssa, ampumassa isolle pellolle. Lähikylien keskustoissa ammuttiin raketteja. Sade oli ystävällisesti tauonnut.

Lähdin katsomaan miten Gaia-koira suhtautuu mekastukseen. Sitä ei näkynyt missään. Aikani huudeltuani ja vihelleltyäni se ilmestyi, ilmeisesti auton alta. Vasta makupalojen avulla sain sen houkutelluksi takaisin petiinsä.

Menon rauhoituttua alkoi rusinaurakka. Kaksitoista kuivattua viinirypälettä, kaksitoista toivetta, yksi vuoden jokaista kuukautta kohti. Mutustin rusinoita ja mietin toiveita. Ei, en toivonut rauhaa maan päälle. Olen liian realisti. Toivoin kyllä ihmisille enemmän suvaitsevaisuutta toisiaan kohtaan. Kahdennentoista toiveen jälkeen huomasin, että pari tärkeää asiaa unohtui. Saisinkohan kaksi extra-toivetta, jos olen oikein kiltti? Alkanut vuosi näyttää miten käy.

Sadetta ikkunassa. 

Viime päivinä on satanut niin paljon, että alamme olla kukin kurkkuamme myöten täynnä sadetta ja kosteutta. Kaikki on nihkeää. Vaatteet, pyyhkeet, vuodevaatteet, jopa wc-paperi. Otin pari valokuvaa, kameran linssi meni heti huuruun. Koneellinen ilmanvaihto kytkettiin päälle, se on hieman helpottanut tilannetta. Sähkökäyttöinen kosteudenpoistaja olisi myös kätevä. Vilkuilin jo sellaista rautakaupassa. Tykkään kaikenlaisista kodinkoneista. Niistä tulee kotoinen olo.

Sateesta huolimatta on melko lämmintä, tänäänkin viitisentoista astetta ja heikko tuuli, joka ei löyhyttele mitään pintaa kuivaksi. Tätä kyseenalaista hupia kestää vielä parisen kuukautta, sitten aletaan kääntyä kevään puolelle.  

Valmistin uudenvuodenpäivänä suppean version suomalaisesta jouluruuasta. Lihakaupasta löytyi kinkku, jonka suolasin ja paistoin. Nyt tiedän sitten senkin, että portugalilaiset eivät tykkää syödä kylmää lihaa. Kinkkua piti lämmittää mikrossa. Rosolli ja porkkanalaatikko maistuivat kyllä. Onnistuin myös tekemään niin riittoisan suklaaleivonnaisen, että sitä oli vielä aamullakin jäljellä, vaikka Carlosin poika on täällä. Tein mokkaruutuja. Sokerikuorrutus on niin makeaa, että hampaita hyytää jo kun katsoo niitä.

Ja sitten uutisia kanalasta. Nyt on varmistunut se, että siellä vierailee munavoro. Tipujen yhteispesästä oli eräänä päivänä viety muovinen pesämuna. Yritän kuvitella munarosmon ilmettä, kun hän on yrittänyt rikkoa munitusmunaa omelettia varten. Hakkaa, hakkaa kulhon reunaan, eikä hajoa millään. ”Ähäkutti!” olisi mummoni hihkaissut.

Hehkuvat hiilet takassa lämmittävät sadepäivän iltana.

Meidän munakauppa toimii vähän samalla periaatteella kuin kylän kyltittömät lähikaupat, vaan vielä vähän salamyhkäisemmin. Asiakas koputtaa keittiön tai olohuoneen ikkunaan ja odottaa, että joku tulee avaamaan. Miksei hän soita ovikelloa? No, kaikkihan sen tietävät, ettei se toimi. Turha sitä on korjatakaan, koska ei sitä kukaan hoksaisi käyttää, paitsi ehkä ovelta ovelle kiertävät rahaa pyytävät täkäläiset romanit. Ovenkolkutinkin on varastettu. Kaikki mikä on metallia kelpaa rautarosmoille.

Jouduin jo myymään eioota munakaupan kanta-asiakkaalle, kakkuja myyntiin tekevälle rouvalle, enkä edes muista milloin olen itse viimeksi syönyt kananmunaa. Haaveilen keitetystä sellaisesta aamiaiseksi. Säästellen saan leipaistua yhden kakun viikossa. Pannukakun tekoa on turha ajatellakaan.

Eihän tässä näin pitänyt käydä?

Yhtenä päivänä kanat olivat kunnostautuneet, ja jokainen kuudesta kotkottajasta oli pullauttanut munan, eikä voro ollut vielä käynyt. Kuvittelen mielessäni, miten yksi kanoista on äheltänyt yhteispesällä ja toiset odottaneet vuoroaan, naputtaen kärsimättöminä varpaitaan maahan, siivet puuhkassa lanteilla. ”Mitä sä siellä oikein haudot?” kotkottaa yksi kiukkuisena. ”Vauhtii ny, täs on muillakin paineita!” kiekaisee toinen. ”Shht, hiljaa siellä, tai muuten tulee nahkamuna”, toppuuttelee pesällä kykkijä. ”Tytöt hei, pääsenks mä seuraavaks, tää tulee ihan just!” vaikeroi koivet ristissä hyppelehtivä kotkottaja.

Yksi maailmankaikkeuden kiperimmistä kysymyksistä: kumpi oli ensin, muna vai kana? Mistä kana tietää milloin munaa kannattaa alkaa hautoa ja milloin ei? Hoksaako se, että jos on kukko käynyt kylässä, on pikkutipu tiedossa? Kuka sen on sille kertonut? Oma emoko, silloin kun se nokallaan koputti reiän kuoreen ja tulla tupsahti maailmaan, kuorenpuolikas keikkuen kypäränä pään päällä? Kävikö sen isä katsomassa sitä, vai kiipesikö se tunkiolle ja kiekaisi ylpeänä?

Kolmastoista toive: pilvetön taivas.

Näihin asioihin päässen perehtymään paremmin sitten kun kanat siirretään tälle maatilalle, turvaan röyhkeältä munarosmolta. Vuohien ja lampaiden sielunelämä on jo tullut aika tutuksi, seuraavaksi on kai kanojen vuoro. Ovatko ne niin aivottomia kuin väitetään? Voiko kanan kanssa pitää tuijotuskilpailua? Pitävätkö ne siitä jos niitä rapsuttaa? Jos lainaamme kukon siltä naapurilta, jonka kiekuja julistaa olemassaoloaan joka päivä, saisimmeko pikkutipuja ja voisimme vähitellen vastata valtavaan munakysyntään?